Muinaiset kansat, unohdetut tarinat, syvät juuret

Ennen suuria kansakuntia ja nykyaikaisia rajoja Eurooppaa asuttivat kiehtovat sivilisaatiot, jotka ovat jättäneet pysyvät jäljet kulttuuriimme.
Pyhien metsien kelteistä Adrianmeren laguunien muinaisiin veneetteihin, salaperäisistä etruskeista (tyrrheniläisistä) ylpeisiin pikeneihin, aina pohjoisen legendaarisiin viikinkeihin saakka.
Eri kansoja kielessä, perinteissä ja alueissa, mutta yhdistävä tekijä heillä kaikilla oli: he ovat osaltaan rakentaneet sen Euroopan juuret, jonka tunnemme tänään.

Kelttiläiset
Nimet ja virallinen terminologia
Muinaiset
Ensimmäinen kirjattu käyttö nimelle "kelttiläiset" – kreikaksi Κελτοί (Keltoi) – oli kreikkalaisen maantieteilijän Hekateon Miletolaisen toimesta vuonna 517 eaa., kun hän kirjoitti kansasta, joka asui Massilian (nykyisen Marseillen) lähellä Etelä-Galliassa. 5. vuosisadalla eaa. Herodotos mainitsi Keltoja, jotka asuivat Tonava-joen lähteillä ja Euroopan äärilännessä.

Sanan Keltoi etymologia ei ole selvä. Mahdollisia juuriakselin merkityksiä ovat indoeurooppalainen *kʲel ’piilottaa’ (vrt. muinaisirlanti ceilid ja nyk. walesin celu), *kʲel ’lämmittää’ tai *kel ’työntää’. Se saattoi tulla kelttiläisestä kielestä. Kielen tutkija Kim McCone kannattaa tätä näkemystä ja huomauttaa, että Celt- esiintyy useiden muinaisten gallialaisten nimissä, kuten Celtillus, Vercingetorigen isä. Hän ehdottaa, että se merkitsisi kansaa tai ”piilotetun” jälkeläisiä, huomauttaen, että gallialaiset väittivät polveutuvansa tuonelan jumalasta (Commentarii de Bello Gallico) ja yhdistäen sen germaaniseen Hel-jumalaan.

Toiset taas näkevät sen kreikkalaisten keksimänä nimenä; näihin kuuluu kielitieteilijä Patrizia de Bernardo Stempel, joka ehdottaa, että se merkitsisi ”korkeat”.

Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. roomalainen johtaja Julius Caesar kertoi, että gallialaiset kutsuivat itseään "kelteiksi", latinaksi Celtae, omalla kielellään. Joten oli kyseessä nimi, jonka heille olivat antaneet muut tai ei, sitä käyttivät myös itse kelttiläiset. Kreikkalainen maantieteilijä Strabo, kirjoittaessaan Galliaasta ensimmäisen vuosisadan lopulla eaa., viittaa "rotuun, jota nyt kutsutaan sekä gallialaiseksi että galatiseksi", vaikka hän käyttää myös Celticaa toisena nimenä Galliasta. Hän mainitsee myös kelttiläisiä kansoja Iberiassa, kutsuen heitä Celtibereiksi ja Kelteiksi. Plinius vanhempi huomasi Celtici-nimen käytön Lusitaniassa heimoa nimenä, mikä on vahvistettu epigrafisilla löydöillä.

Analysoidaan termejä:
KELTOI tai KELTAI
Suomeksi löydämme sanan KELTAINEN, joka tarkoittaa keltaista väriä.
Keltainen on yksi näkyvän valon spektrin väreistä ja syntyy, kun havaitaan valoa, jossa on keltaisia aallonpituuksia. Keltainen väri yhdistetään usein auringonvaloon, lämpöön ja iloon. Luonnossa keltainen on yleinen monissa kasvilajeissa, erityisesti kukissa, ja se houkuttelee pölyttäjiä. Keltainen on myös merkittävä väri kulttuurissa ja taiteessa ja voi symboloida esimerkiksi onnellisuutta, varoitusta tai lempeyttä.

Yksinkertaisesti sanottuna kelttiläiset olivat suomalaisheimojen perillisiä, jotka puhuivat proto-suomea, ja termin keltai (keltainen) kautta he tarkoittivat myös Auringon lapsia, joilla oli "keltaiset/punertavat" hiukset.

Druidi
Se voisi juontaa juurensa eräänlaiseen tammilajiin BRUTIA… D ja B vaihtelevat usein keskenään.
Suomeksi: Metsätammi brutia, muinaiset papit istuttivat tätä erittäin kestävää tammilajia. Se edusti ensimmäistä puuta planeetalla, TAMMI.

Lehdet (Quercus robur, metsätammi) esiintyvät suurimmassa osassa Eurooppaa aina Kaukasukselle ja Länsi-Venäjälle. Laji puuttuu Islannista, Keski- ja Pohjois-Fennoskandiasta sekä Pohjois-Venäjältä. Se puuttuu myös Keski- ja Etelä-Iberian niemimaalta sekä Etelä-Kreikasta. Euroopan ulkopuolella laji on alkuperäinen vain Turkissa ja Luoteis-Iranissa. Pohjois-Amerikassa tammia esiintyy Etelä-Kanadassa ja useissa Yhdysvaltojen koillisosien osavaltioissa.

Metsätammi jaetaan neljään alalajiin: subsp. brutia, subsp. imeretina, Anatolian tammi (subsp. pedunculiflora) ja hallitseva subsp. robur. Alalaji brutia esiintyy Kaakkois-Euroopassa, imeretina Länsi-Kaukasuksella ja Anatolian tammi Balkanilta Krimille, Kaakkois-Turkkiin ja Luoteis-Iranille. Metsätammen eteläraja saavutetaan, kun Etelä-Euroopassa tammen tarve viileälle lepotilalle ei enää toteudu.

Brutia: Viittaus myös Brutti- tai Bruttii-kansaan, muinaiseen italiaaniseen heimoon, joka asui nykyisessä Calabriassa (Bruttium), tunnettu vastustuksestaan Roomaa kohtaan ja omasta kulttuuristaan.

Pysyessämme latinalaisella alueella ja laajentaen näkökulmaa tilaan ja aikaan, tarkastellaan lyhyesti tirrenejä, ei-indoeurooppalaista kieliväestöä: termit “Tirreni” (Τυρρηνοί – Turrhēnoi) attikalaisessa murteessa, Tirseni (Τυρσηνοί – Tursēnoi) joonialaisessa murteessa ja Tirsani (Τυρσανοί – Tursānoi) doorilaisessa murteessa ovat eksonyymejä, joita kreikkalaiset kirjoittajat käyttivät viitatessaan ei-kreikkalaisiin kansoihin yleisesti, mukaan lukien merirosvot ja barbaareja, ja kaikki kolme palauttavat voimakkaasti juurisanan TURSO, joka, kuten olemme jo nähneet, suomen kielessä tarkoittaa pyörivää tai pyörteistä liikettä.
“Tirreni” on myös nimi, jolla kreikkalaiset kutsuivat eri kansoja Keski-Länsi-Italiassa, kuten latineja ja etruskeja.

VENETIT
Venetit, joita joskus kutsutaan myös venetikkeinä, muinaisina veneteinä tai paleoveneteinä erottamaan heidät nykyisestä Veneto-alueen väestöstä, olivat indoeurooppalainen kansa, joka asettui Pohjois-Italiassa toisen vuosituhannen eaa. puolivälin jälkeen ja kehitti oman ainutlaatuisen sivilisaationsa seuraavan vuosituhannen aikana.

Aluksi venetit tunnettiin alueelta Garda-järven ja Euganeisten kukkuloiden väliltä; myöhemmin he laajenivat nykyisen Veneton rajoille, vaikka on huomioitava, että Adrianmeren rannikko oli tuolloin nykyistä sisämaahanpäin siirtyneempi. Arkeologisten löytöjen (jotka vastaavat myös kirjallisia lähteitä) mukaan heidän länsiset rajansa kulkivat Garda-järven kohdalta, eteläiset rajat seurasivat Tartaro-jokea, Po-jokea ja päätyivät Adriaan, pitkin nykyisin kuollutta Po:n haaraa Adrian seudulla, ja itäiset rajat ulottuivat Tagliamento-joelle asti.

Nimi "Veneti" esiintyy usein klassisissa lähteissä. Herodotos mainitsee “Enetit” illyrialaisten heimojen joukossa; Julius Caesar kirjoittaa alistaneensa Armorican “Venetit”, ainoat gallialaiset, jotka hallitsivat merenkulun taidon; Tacitus ja Plinius vanhempi sijoittavat “Venedin” Wislan varrelle rajoittuen Bastarneihin, finneihin ja sarmatteihin, kun taas Klaudios Ptolemaios kutsuu Gdanskia Venedicus sinukseksi; Pomponius Mela mainitsee Boden-järven Venetus lacus -nimisenä; lopuksi “Venetulani” on kadonnut lazialainen kansa, mainittu Plinius Vanhemmassa teoksessa.

Tämän etnonyymin esiintymistä eri Euroopan alueilla ei kuitenkaan tule selittää historiallisilla tai kielellisillä yhteyksillä eri kansojen välillä, jotka sitä käyttivät, vaan pikemminkin toistuvalla, itsenäisellä johdannalla samasta indoeurooppalaisesta juuresta *wen ("rakastaa"). “Venetit” (*wenetoi) olisivat siis “rakastetut”, tai ehkä “suloiset”, “ystävälliset”. Tämä on virallisen lähteen mukaan.

Termi VENETI
(ja muinainen alue VENETIA) johdetaan, kuten myös kirjassani kuvataan, sanasta VENETIE:
VENE tarkoittaa venettä ja TIE tarkoittaa tietä… kirjaimellisesti "VENEIDEN TIE". Juuri WEN tai VEN liittyy veteen, ja siten he olivat taitavia merenkulussa. Venetsia murteessa VENESIJAN tarkoittaa paikkaa, johon veneet kiinnitetään, aivan kuten nykyinen Venetsia.

FEENIKSIT
Feenikset (feenikiksi KN‘NM / Kan‘anīm tai Pōnnīm; muinaiskreikaksi Φοίνικες, Phòinikes) olivat muinainen kanaanilainen semiläinen kansa, jonka jälkiä on jo 1200-luvulta eKr.
Koska feenikialaista kirjallisuutta ja dokumentteja on säilynyt vain vähän, suurin osa tiedoista heidän alkuperästään ja historiastaan tulee muiden sivilisaatioiden kertomuksista ja esinelöydöistä ympäri Välimeren. Tutkijoiden yksimielinen mielipide on, että feeniksien merkittävin kausi ulottui 1200 eKr. Persialaiskauden loppuun (332 eKr.) saakka.

Feenikian ensimmäinen pronssikausi on suurelta osin tuntematon. Kaksi tärkeintä kohdetta ovat Byblos ja Sidon-Dakerman (lähellä Sidonia), vaikka vielä vuonna 2021 kaivettavia kohteita on yli sata, ja toisia ei ole täysin analysoitu. Keskimmäinen pronssikausi oli pääasiassa rauhanomainen, jolloin väestö, kauppa ja vauraus lisääntyivät, vaikka luonnonvarojen kilpailua esiintyi. Myöhäisellä pronssikaudella egyptiläisten, mittanilaisten, hittiläisten ja assyrialaisten välinen kilpailu vaikutti merkittävästi feenikialaisten kaupunkeihin.

Hittit
Hittien nimi juontuu sanasta HIISI (Jättiläinen), josta nimensä saivat eri paikat, kuten Hittinen, josta hittiläiset tulivat.

Fennorum
Tämä on Fennus (feenikialainen) genetiivimuoto monikossa latinaksi, mutta rakenne ei ole standardi. Historiantutkijat yleensä pitävät feeniksejä Kanaanin alkuperäiskansana.

Analysoitaessa termejä:
Feenikialainen sivilisaatio
Huomaa selkeä yhtäläisyys sanoihin FENNICA, FENNIA, FINNI, jotka kuvaavat, kuten aiemmin mainittu, muinaisen Fennoskandian eli Suomen kansaa.
Feenikialainen termi KN‘NM / Kan‘anīm muistuttaa siitä, että Suomessa on ainakin 60 paikannimeä, joissa esiintyy KAANAA, ja KAANAANMAA tarkoittaa KAANAAn maata.

Tässä on valokuvani, jotta saa käsityksen, Turun kaupunginosa / Suomi.

Tehdään pieni “hyppy” ja tarkastellaan kansaa, jolla on ollut suuri vaikutus monilla alueilla: viikingit.

Viikinkiaika skandinaavisessa historiassa katsotaan ajaksi, joka ulottuu norjalaisten ensimmäisistä kirjatuista ryöstöretkistä vuonna 793 normannien valloitukseen Englannissa vuonna 1066. Viikingit käyttivät Norjanmerta ja Itämerta merenkulkuun etelän suuntaan.

Virallinen etymologia:
Riimukivi pystytetty Gunnarrin muistoksi Tókin viikingin muistoksi.

Sanan viikinki etymologia on ollut akateemikkojen keskuudessa paljon kiistelty, ja useita alkuperäisteorioita on esitetty. Yksi teoria ehdottaa, että sana juontuu muinaisenglannin sanasta wicing (‘asutus’) ja muinaisperäisestä frisonin sanasta wizing, joka on todettu lähes 300 vuotta aiemmin. Vähemmän suosittu teoria on, että víking juontuu feminiinisestä vík ‘lahdenpoukama’, ‘lahdelma’, ‘pieni satama’. Sana norjalaisessa muinaisnorjassa víkingr ei esiinny kirjallisissa lähteissä ennen 1100-lukua, lukuun ottamatta joitakin riimukiviä.

Toinen etymologia, joka sai tukea 2000-luvun alussa, on että Viking juontuu samasta kantasanasta kuin muinaisnorjan vika ‘meripeninkulma’, alun perin viitaten kahden airoparin väliin, lopulta proto-germaanisesta wîkan ‘perääntyä’. Tämä löytyy myös pohjoisesta verbistä wikan ‘kääntyä’, joka muistuttaa muinaisislantilaista víkja ‘liikkua, kääntyä’, ja jolla on “hyvin dokumentoituja merenkäytön merkityksiä”, Bernard Meesin mukaan. Tämä teoria on kielitieteellisesti parhaiten todistettu, ja termi todennäköisesti esiintyi ennen saksalaisgermaanisten kansojen purjehduskäytön laajentumista Pohjois-Euroopassa.

VIKA tarkoittaa: puutetta tai toimintahäiriötä… heikkoutta, vajavuutta, puutetta.
yks. nom. vika, yks. gen. vian, yks. part. vikaa, yks. ill. vikaan, mon. gen. vikojen/vikain, mon. part. vikoja, mon. ill. vikoihin.

"VIKAA KANSA" on puhekielinen, usein turhautunut ilmaus, joka viittaa ajatukseen, että ihmisissä itsessään on jotain “vikaa” tai ongelma; että ihmiset toimivat tai ajattelevat tavalla, joka aiheuttaa sosiaalisia haasteita, vaikka heidän pitäisi olla viisaita tai kykeneviä. Se on tapa katsoa peiliin ja kritisoida ihmisten kollektiivista käyttäytymistä, kuten “mitä olemme tehneet”.

Johtopäätös:
Muinaiset VINHA KANSA (taitavat merenkulkijat ja viisaat) muinaisessa FENNOSKANDIASSA (FINNI, FENNIA, WINNI, VINNI jne.) puhujat proto-suomea / ugrofinniläistä kieltä.

Sana viikingit / viking annettiin tälle “kansalle” myöhempinä aikoina viitaten muutokseen ja manipulaatioon, minkä vuoksi käytetään termiä VIKAA KANSA.

Viikinkilaivojen rekonstruointi

Käännös: automaattinen
Automaattisen kääntäjän vuoksi voi olla virheitä.

© 2026 Giovanni Convertino. Kaikki oikeudet pidätetään.

"Kaikki tämän blogin sisältö (tekstit, kuvat, grafiikka) on tekijänoikeudella suojattua. Sen kopiointi, julkaiseminen tai jakaminen ilman tekijän kirjallista lupaa on kielletty."